Tor des Geants nro.754 part.1

Tor des Geants – Torjuntavoitto

Ajasta ennen kisaa kertoilen joskus jossain toisessa jutussa, joten tässä keskityn ”olennaiseen”. Hyvin nukutun yön jälkeen viivalle ehdittiin Jussin kanssa reilu vartti ennen starttia. Ihmeellisesti kurkussa tuntui olevan pala, josta niin usein on flunssa kehittynyt. Nyt en antanut sille ajatustakaan. Olo oli muuten normaali. Kiipesimme aidan yli, ettei olisi tarvitun ihan pakan viimeiseksi jäädä hengailemaan. Samalla iskin yhtä kaveria sauvalla! Fiilis oli silti todella hieno. Koko vuoden hankala odotus olisi ohi.

Kisa lähti liikkeelle juoksulla kylän läpi. Kansan joukon hurratessa atleeteille pidin sellaista sopivaa rentoa juoksurytmiä. Reitti tiputti asvalttia hieman ja lähti nousemaan. Saman tien sai alkaa ohittelemaan liian kovaa aloittaneita juoksijoita. Pian huomasin Laurentin, Jannen hyviä kavereita kävelevän ylämäkeen. Jäimme hetkeksi juttelemaan hänen kanssaan. Laurent liputti rauhallisen alun puolesta. Hirveä kusihätä helpotti juuri ennen kuin reitti lähti nousemaan metsäpolkua. Eka nousu otettiin passaillen seuraten Jussin sykkeitä. Tavoite oli pysyä alle 150b/min mutta välissä mittari näytteli yli 160 lukemiakin. Jono veti tasaisesti sopivaa vauhtia. Kun joku jäi, niin väli vedettiin muiden toimesta heti kiinni. Col Arp 2571m tuli aika nopeasti ilman ihmettelyjä. Vielä kulki kun reilu tonni vertikaalia meni ilman isompia ponnisteluja.

 

Lasku otettiin passaillen ja ihasteltiin auringon paisteessa edessä siintävää Rutorin jäätikköä. Hokasin laskun puolessa välissä kaiken hikoilun myötä, että suolaa saa helteisenä päivänä nauttia suunniteltua enemmän. La Thuilessa oli jälleen paljon porukkaan kannustamassa. Edellisellä collillakin sitä oli riittänyt. Jussin mittari näytti 170 sykkeitäkin välissä, kun meinattiin innostua kannustuksen saattelemana liikaa. Pakollinen kävely tästä rangaistuksena palautteli sopivasti. Huollossa tuli viime vuoden PTL:stä tuttu rankalainen ohitettua ja hieman läppääkin ehti heittää. Huollossa pyrin tällä kertaa tekemään vain pakollisen ja lähtemään muuten nopeasti poissa. Jussi tottui aika nopeasti nopeaan rytmitykseen. Muistettiin kuitenkin olla ystävällisiä ja heittää hyvää juttua aina kun siihen sauma tuli. PTL:stä tuttua yhteisöllisyyttä TOR:ssa ei tule huoltojen kanssa, kun porukka on aina eri, mutta hauskoja ihmisiä ja hyvää mieltä riitti. Pienimmät huoltopisteet olivat usein niitä tunnelmaisimpia.

Seuraava nousu Passo Altolle 2857m huilasi hyvin ja edelleen passailtiin mäessä. PTL:n organisaatiosta tuttu Guy istuskeli mäessä kivellä kannustamassa porukoita. Aina on aikaa heittää muutama sana ja läpsyt. Rifugio Deffeyksellä vedin taas pikatankkaukset ja kastelin buffin. Lämpöä oli vähintäänkin riittämiin. Rutorin jäätikkö kimmelsi upeasti majalle. Lasku sujui vielä hienosti. Isoon kivikkoon oli pyöritelty hyvä väylä TOR:ia varten. Viimeksi siitä mennessä kivikko oli vielä talven jäljiltä luonnon tilassa. Siitäkin on tosin vuosi aikaa. Promoudin bivacilla jälleen nopea huolto ja tunkkaamaan kohti Col de la Crosatieta 2829m. Ensin maltillisempaa nousua joka koko ajan jyrkkeni. Lopun kivikkoinen ridge oli jo ihan kunnon tekemistä. Tässä vaiheessa alkoi päivän nousut jo vähän tuntumaan helteisessä säässä. Liian vähän suolaa ja nestettä. Kusikaan ei ollut lentänyt ihan toivottuun malliin. Vähän jopa jännitti, miten alun hölmöily vaikuttaa tulevaan kisaan. Lasku Planavaliin joutui nopeasti. Pian Collin jälkeen oli viime vuonna kisassa kuolleen kiinalaisen muistomerkki. RIP ja lyhyt hiljainen hetki. Ensimmäisen vuorokauden sateet olivat viime vuonna liukastaneet maaston ja inhimilliset erehdykset ovat mahdollisia. Kompastelut näillä reiteillä voi olla fataaleja. Asia, mikä kannattaa kaikkien pitää mielessä. Planavalista lähdimme Jussin kanssa hölkkäilemään rauhallisesti loivaan ylämäkeen kohti ensimmäistä Life Basea Valgrisenchea. Hieman saavutettiin jälleen edessä olevia vaikka välissä soittelin kuulumiset Jannelle. 

Valgrisenche 49km +3996m 9:36h

Life basen meininki oli hieman perseestä. Drop bagin kanssa piti mennä ”vaihtamaan” yläkertaan. Sanoin, etten vaihda mitään, joten voinen tässä käytävällä vähän rasvailla paikkoja ja ottaa energiaa. Tämä ei käynyt ja yläkertaan kävi tie. Ihmeellinen säännöstö aiheutti vähän tuskaa, mutta hetken kiukuttelun jälkeen painuin nopean säädön kautta syömään. Oli aika ihmeellistä nähdä japanilainen Ono samassa pöydässä, viime vuoden kasi. Keittoa ja leipää tungettiin naamariin ja paineltiin jälleen baanalle noin 30min tauon jälkeen. Huollon jälkeen alkoi jyrkempi nousu Chalee Epeelle ja pimeä saapui. Pieniä selkänumeroita alkoi näkymään polulla ja selkää tuli edelleen jonkin verran vastaan. Huoltojen aikana tuntui sijoitus nousevan aina hyvin. Epeellä nopea huolto jossa taakse jäi taas muutama kahvia pöydässä nauttiva juoksija. Majoilla sai aina ihmisten aikaan raikuvan vastaanoton sekä tullessa, että lähtiessä. Upea tunnelma! Nousu jatkui maltillisena kohti Col Fenetreä 2854m, joka tuli lopulta aika nopeasti vastaan. Viime kesänä meidän piti Jannen kanssa mennä Fenetre toisesta suunnasta yli mutta maanvyörymien vuoksi colli oli suljettu ja mentiin toista reittiä. Kun lähdimme Jussin kanssa alaspäin rinnettä, selkeni vielä lisää miksi harjanne oli suljettu viime vuonna. Lasku oli todella jyrkkä ja polku mutkitteli tiukkaa serpentiiniä. Mitään kovin vaarallista hyvällä kelillä tuossa ei ollut mutta voin kuvitella toisen tyyppisetkin olosuhteet. Lisää selkiä tuli vastaan. Rhemes Notre Damille tullessa. Janne oli muistutellut syömisestä ja juomisesta, sillä seuraavat isot harjanteet tulisivat olemaan rankkoja. Lisäksi huoltovälit olisivat aika pitkiä. Pieni ruoka ja vessa tauko sisätiloissa ja lähdettiin takaisin baanalle.

Seuraava nousu Col Entrelorille 3002m oli ihan maineensa veroinen. Jätkien tunkkaus alkoi yön pimeydessä hidastumaan mutta niin muidenkin. Hiipuvan nousun huipun lähellä ei enää lähdetty ohittelemaan muita vaan hiihdettiin hoipertelevien hahmojen perässä. Collilla istuttiin hetkeksi ja nautittiin energiaa ja nestettä. Oli lisäksi suuri nautinto sammuttaa hetkeksi lamppu ja nauttia kirkkaasta tähtitaivasta. Aivan upea tunne! Muutaman minuutin jälkeen kevyt horkka alkoi painaa päälle, kun irtohihat ja t-paita ei enää riittänyt lämmittämään. Nopeasti alaspäin hölkkä lämmitti taas kropan. Lasku kohti Eaux Roussesia on aivan järjettömän pitkä ja loivaa hyvin juostavaa serpentiiniä riittää loputtomiin. Selkää alkoi loppulaskusta jälleen tulemaan vastaan. Huollossa pyrittiin jälleen tankkaamaan seuraavaa isointa nousua varten hyvin. Suola ja kofeiinia meni mausteena alas. Oli jännä huomata, että geeleissä oleva 50mg kofeiinia toimi parhaiten unihiekan karkottajana. Kahvi tai muut tuotteet ei oikein tahtoneet viedä unta pois. Jussin tankkaus ei mennyt ihan putkeen ja laatta lensikin heti huoltoteltan ulkopuolelle. 

Col Losonille 3299m matka on pitkä. Kuun valossa miellyttävän jyrkkää polkua se kuitenkin vihdoin tuli vastaan. Muistin aiemmilta kerroilta, että pätkä olisi ollut vieläkin loivempi. Tällä kertaa vaeltavat otsalamput tuntuivat ottavan meitä enemmän kiinni takaa ja kaikkoavan edestä. Jussilla taisi hieman painaa nousu oksun myötä. Oma fiilis oli ihan ok, eikä väsymyskään hirveästi hiipinyt puseroon. Col Loson on silti yksi väsyttävimmistä kaikin puolin. Vähän ennen harjannetta aurinko nousi ja se viimeistään karkoitti viimeisetkin unihiekat. Nautimme teet collin jälkeen heti turvakopissa ennen kuin lähdettiin laskeskeleen Sellan majalle. Ajatus oli, että nukutaan siellä jos tarvitsee. Nousussa oli välissä fiilis, että pikku tirsat tekisivät poikaa mutta eipä majalle tullessa enää yhtään väsyttänyt. Vähän evästä naamariin ja kohti Cognea. Nuori tyttökin jatkoi matkaa kahden huoltajan kanssa, jotka kohteliaasti kantoivat pulloja hänelle mäessä. Täyden palvelun huoltajat!

 

Cogne 105km +8137m 22:45h

Cognen isoin ihmetys oli kun viereisessä pöydässä istuskeli rauhassa Joe Grant. Häntä haastateltiin paikalliseen televisioon. Kunnon ruokaa, pastaa meni eka kertaa vasta tässä vaiheessa. Muuten olin mennyt keitto, leipä ja herkkulinjalla. Palautusjuoman ja energiajuoman nautin joka life basessa ja kaikenlaista sekalaista muuta sälää. Peruskitti matkan varrella oli 150g irkkareita, 3 geeliä ja 3 patukkaa. Patukat jäivät aina oikeastaan syömättä. Koko matkan aikana niitä meni ehkä 5kpl. Geelit sen sijaan upposi yllättävän hyvin. Toki niitäkin aina välissä vähän jäi ja irkkarit olivatkin pääenergianlähteeni huoltojen väleissä. Jalkojen rasvailujen ja sukkien vaihdon jälkeen pääsin itsekin samaisen TV:n haastatteluun. Haastiksen buustaamana fiilis oli hieno, kun jatkettiin matkaa reilun tunnin tauon jälkeen. Oli muuten ihan liian pitkä breikki. 0,5h olisi helposti otettavissa poissa tuosta yhdestä tauosta.

Hölkkäiltiin rennosti tasaista baanaa kohti kaukana olevaa seuraavaa collia. Grant käveleskeli meidän edellä ja pakko oli heittää muutama läppä. Mies osoittautuikin oikein avoimeksi ja leppoiseksi kaveriksi. Kisa ei ollut mennyt putkeen ja kroppa ei ollut suostuvainen kilpailemiseen, joten tavoite oli vain päästä maaliin ja ottaa rennosti. Tästä eteenpäin mentiinkin varmaan pari tuntia kimpassa niitä näitä jutustellen kunnes Jussilla alkoi jalkavaivat tosissaan ja Grant hävisi horisonttiin. Tässä välissä oli myös kuuluisa Canepan huolto, jota ei voi kyllä missata. Vanha mies ja toinen sälli toki kai voisi periaatteessa olla just jossain muualla ja leima jäisi tekemättä mutta jotain tosi hämärää koko Canepan keississä on. Huijari? Ehkä, mutta jotenkin kaikkien osapuolien viralliset selitykset ontuvat.

 

Jussi oli jättämässä nilkan vuoksi koko leikkiä kesken. Yritin houkata miestä mukaan ja tarjoilin pahimpaan vähän särkylääkettä. Olin jo lähdössä omille teilleni, kun Jussi keräsi mielensä ja jatkoi kanssani eteenpäin. Sogno di Berdzen majalla nautittiin vähän evästä ja minä rasvailin vähän lisää jalkoja, joissa alkoi jo matka tuntumaan. Nopee nousu Fenetre di Champorchelle 2827m ja yhtä nopee lasku Miserinin kiinni olevan majan ohi Dondenan majalle nauttimaan hieman evästä. Vähän huonosti teki enää mieli vetää mitään huoltopöydistä. Keksi ei maistunut ja muu säläkin oli lähinnä vastenmielistä. Pakko olisi vaan yrittää upottaa jotain. Veikka Gustafssonin sanat ”kova jätkä syö silloinkin kun oksettaa” kaikui mielessä ja vähiten oksettava vaihtoehto jugurtti olikin oiva ratkaisu. Pari livahti hetkessä kitusiin ja jatkoimme Jussin kanssa matkaa kansan hurratessa. Jussilla ei edelleenkään ollut jalat ok, joten tässä kohtaan lähdin lompsimaan alamäkeen yksikseni. Luulin, etten näkisi häntä enää. Juoksin nyt vähän kovempaa alamäkeen. Selkää tuli vastaan reilusti. Alamäki oli pitkä ja vaihteleva aina Donnasiin asti. Tie menee kokoajan reitin vieressä ja Janne oli varoitellut ihmeellisistä sijoitusvaihteluista tässä kohtaan kun paikalliset ottavat autokyytejä alas. Vaikka vähän olikin tullut sijoituksia katseltua, en tässä kohtaan viitsinyt niitä juuri seurata. Turhaa stressiä vain. Jos jengi ottaa oikoja, en sille voi mitään ja parempi olla vain tietämättä. 

Chardonneyn jälkeen takaa hilputteli taas Japanin Ono, kisan viides ja mietin hetken, että tuossapa olisi hyvä selkä mutta voimia siihen vauhtiin ei ollut. Reitti muuttui vähän teknisemmäksi ja omakin meno vähän tasottui. Yhtäkkiä kuulin takaa selväksi suomeksi ”vittu mä oon nopee” –huudon ja Jussihan se sieltä paineli voimiensa tunnossa. Oli hakenut voimia puhelimen kautta kotimaasta ja ilmeisesti korvien välissä oli loksahtanut palaset myös kohdilleen. Vauhti kiihtyi ja nyt taas mentiin hyvää tahtia. Pontbosetin jälkeinen paskapusikkokaan ei hirvesti haitannut kun yhdessä taas mentiin. Paikallisen staran Crew oli jännä katsella ohitettaessa. Luultiin, että nyt tuli monta ”päänahkaa” mutta eihän siinä ollut kuin yksi numerolappu, 32. Eipä se pacerikielto näemmä paikallista koske.

Bardiin tultiin hyvissä voimissa vielä vaikka vähän painoikin. Harmiksi tuttu Italialaisjuoksija tuli keskeyttäneenä vastaan. Chiara, joka oli joutunut tänä vuonna keskeyttämään myös PTL:n. Kova mimmi! Edellisinä vuosina Jannen tapaan hän on juossut molemmat pitkät vuoristoultrat viikon-parin välillä. Bardissa tuli taas urbaanin alueen ongelmat kun jouduttiin odottelemaan junaa puomin takana viitisen minuuttia. Pitkä asvaltti vietti Donnasin huoltoon.

Donnas 149km +9520m 32:32h

Donnasissa arvottiin ihan helvetin kauan mitä tehdään. Vähän painoi mutta vielä voisi mennä eteenpäin. Järjestäjiltä ei saanut tinkaamisesta huolimatta tietoa missä voisi nukkua edessäpäin. Coda olisi ehkä seuraava. Syötiin, laitettiin jalat ja Jussi haki vielä vähän konsultaatiota omiin jalkaongelmiin. Turhaa empimistä ja säätämistä valtavasti. Kaikki oli silti kovin ystävällisiä. Oltiin kuultu pelkkää huonoa nukkumisesta Donnasista, emme silti uskaltaneet jatkaa matkaa vaan päätettiin ottaa 3h unet. Kuuma, hikinen mutta muuten hyvä makuusali oli lähes tyhjä vielä. Nukahtamisen kanssa oli hankaluuksia. Burana vähän auttoi tuttujen lonkkasärkyjen kanssa, jotka ilmaantuvat heti kun yrittää olla vaakatasossa. 2h levotonta pyöriskelyä kietoutuneena hikisiin lakanoihin riitti ja nousin ylös. Jussilla oli sama meininki ja päätettiin jatkaa matkaa. Myöhemmin kuultiin, että Sassassa olisi voinut nukkua ja paikka oli muutoinkin hyvä paikka siihen. Se olisikin ollut optimi. Nyt jäi fiilis, että tästä lähes 4h tauosta ei juuri ollut hyötyä.

Tunkattiin hämäriä mestoja alkuyöstä. Ihmeelliset koukut pikkukylässä ja taas noustiin. Perloz tuli kuin yllättäin. Taivaalla välähteli vähän kauempana vuorien takana salamat. Codan majalle oli semmonen mojova reilun 1500 nousumetrin lähestyminen ja aikaa Donnasista menikin sen reilu 5h, jonka etukäteen arvelinkin. Pusikkoista ja ei niin hienoa vuoristomaisemaa mutta onneksi tämä pätkä mentiin pimeässä. Coda sinänsä on hienossa paikassa viimeisellä nyppylällä ennen tasaista Italiaa. Meidän noustessa harjanteelle 2224m alkoi sadella ja takit piti vetää niskaan. Coda on myös siksi merkittävä paikka, että siitä lähtee reitti takaisin päin kilometreissä ja ihan kartallakin. En muista ihan tarkkaa aikaa mutta aika lähdellä se oli 41h – 165,8km +11500m karkeasti, joka oli vähän niin kuin leikkimielisenä tavoitteena. Osa lukijoista varmasti ymmärtää mistä on kysymys. Majalla söimme jälleen hieman keittoa ja riennettiin sadekamat päällä yöhön. Pusikkoinen pieni polku ei vuoriston parasta antia ollut. Aamulla ennen sarastusta alkoi jälleen väsyttämään ja ainoana vaihtoehtona tuntui olevan pikku tirsat Lago Vargnolla. Tunti uinuttiin ja uni oli nyt hyvää ja syvää. Silti mieltä kaivelee näin jälkikäteen, olisiko pitänyt vain sinnitellä valo ja olisiko päivä karistanut unihiekat tullessaan?

Tunkkailtiin aamua ylös ja alas. Omat fiilikset olivat ekaa kertaa kisan aikana täysin tapissa. Tippa linssissä iso mies, fiilistelin ja ennen kaikkea nautin täysin siemauksin kisan rasituksista ja kaikesta mitä sillä oli antaa. Pienet huollot olivat rauhallista ja positiivista tunnelmaa täynnä. Kuivatut lihat, juustot ja piirakat aamukahveineen maistuivat. Ihmiset olivat aitoja ja kiinnostuneita juoksijoista. Lähdin yhden pienen välicollin alamäessä vähän ottamaan eroa Jussiin. Tiesin nyt kuitenkin, että jos mies pitää korvienvälin kohdillaan ja jalkavaivat hanskassa niin kohta se tulee takaa, ja kovaa. Huikkasin, että nähdään Gressoneyssä ja painelin omille teilleni. Tiesin edelläni menevän muutamien juoksijoiden ryhmän ja otin tavoitteeksi heidän saavuttamisen ennen Nieliä. Sateesta liukkaassa mäessä rikoin toisen sauvani vähän kompuroidessani. Kaaduin ehkä kolme kertaa kilometrin matkalla. Purkkapaikkaus sai sauvan toimimaan huonosti, mutta jotain tukea siitä koin saavani. Hilputtelin kohtuu vauhtia rasituksiin nähden ja saavutin ensimmäisen näistä juoksijoista just ennen Nielin huoltoa. Huollossa notkuivat sitten muut ryhmästä. Grantin kanssa läpsyt, nopea huolto ja jatkoin yksikseni ennen muita seuraavaan +700m nousuun. Näin ohi mennen Jussinkin tulevan hyvää vauhtia huoltoon. Yritin heilutella, mutta mies oli liian keskittynyt huomatakseen minut ylempänä. Nousu tuntui alkuun raskaalta. Odottelin, että jätkät pyhkäisevät kohta ohi, ketään ei kuitenkaan kuulunut. 

Nousu siis meni aika ok mutta laskussa taas matkan rasitus tuntui jaloissa. Taitoin paskan nilkkani mutta 5 minuutin kävely auttoi ja pystyin taas juoksemaan. Kinesioteippaukseni auttoi hieman välttämään taittumista, enkä pyöräyttänyt nilkkaa tämän lisäksi kuin ehkä pari kertaa kevyesti. Pieni kuuro ilmestyi jostain heti alamäen alettua ja väänsin vauhdissa sadetakin ylleni. Alamäessä oli huolto jossa vain pikaisesti pistäydyin ja jatkoin matkaa nyt ilman takkia. Eipä aikaakaan ja alkoi kunnon kivikkoalamäki. Samaan aikaa alkoi jälleen satamaan, nyt tosi rankasti. Alaspäin meno oli tosi hidasta ja kivet todella liukkaita. Aikansahan se otti mutta Gressoney tuli kuitenkin lopulta vastaan turvallisesti...

Jatkunee joskus.